Kuinka juon teeni eli lähdön hetki

Kiitän ja kumarran kaikille niille ihmisille, jotka ovat tehneet mahdolliseksi sen, että pääsin Irlantiin. Kaksi kuukautta on nyt ohi, ja se kului paljon nopeammin, kuin olisin osannut arvata. Tähän nopeaan aikaan on silti mahtunut yltäkylläisesti kaikkea mahdollista, mitä voi myöhemmin muistella. On asioita, joiden vuoksi en olisi halunnut lähteä Irlannista pois, mutta on myös asioita, joiden vuoksi lähdin sieltä mielelläni (kuten jokapäiväiset hämäkit jokaisessa huoneessa).

Mutta nyt palaan vielä viimeisiin päiviin Irlannissa.

Sunnuntai meni tosiaan pakatessa, niin kuin sanoinkin edellisessä tekstissäni. Pakkasin tavallista huolellisemmin, sillä kaikki uudet tavarat ja vaatteet tulisi mahtua samaan tilaan, kuin tullessa. Pakkaaminen ei ole kovin usein mukavaa, eikä etenkään tuona päivänä, milloin se vain korosti sitä tosiasiaa, että olimme siellä viimeistä päivää.

Isäntäperhe kutsui meidät läksiäisillalliselle, ja saimme muun muassa maistaa ainakin minulle täysin uutta ja outoa, mutta hyvänmakuista vihannesta. Vaihdoimme kuulumisia illallisen ja jälkiruokateen sekä jäätelön aikana. Hauskana yksityiskohtana voin kertoa, että olen aina epäillyt maidon ja teen yhdistelmää, mutta Irlannissa maistoin ensimmäistä kertaa mustaa teetä, johon olin kaatanut maitoa, enkä sen jälkeen ole juonutkaan teetäni muulla tavalla.

Väärällä puolella tietä.

Maanantai-aamuna herätys oli aikaisin. Emäntä vei meidät Galway Coach Stationille samalla kun vei kaksi perheen vanhinta lasta kouluun. Kaksikerroksinen bussi lähti varttia yli yhdeksän Galwaysta Dubliniin, ja ensimmäistä kertaa pääsin istumaan yläkertaan aivan edessä olevalle penkille. Siitä olikin hyvät näköalat koko matkan ajan. Jostain syystä matka tuntui kuluvan nopeammin kuin tullessa, ja pääsimme Dublinin lentoasemalle puolenpäivän jälkeen. Jätimme matkatavaramme säilytykseen lentokentälle (tuskaisen painavan rinkan sai heittää selästään) ja lähdimme bussilla Dublinin keskustaan. Tutustuimme noin neljän tunnin ajan Dubliniin kävelemällä jokivartta edestakaisin, käymällä Temple Barin alueella, syömällä sekä Subwayssa että McDonald'sissa (minkä muuten teimme myös ensimmäisenä päivänä Dublinissa), sekä tietysti ottamalla paljon kuvia. Dublin on sellainen paikka, johon pitää joskus tulevaisuudessa uudestaan tulla lomailemaan ja tutustumaan paremmin.

Purjelaiva ja harppusilta.

Nälänhädän muistomerkki.

Temple Bar.

Palasimme hyvissä ajoin lentoasemalle saadaksemme vain tietää, että lentomme oli muutaman tunnin myöhässä. Siinä tilanteessa ei auttanut muuta kuin istua alas ja odottaa. Ympärillä oli yhtäkkiä kasoittain suomalaisia, eikä suomenkieltä päässyt pakoon missään, menihän lento suoraan Helsinkiin. Jossain välissä eräs nainen tuli kysymään meiltä muutaman kysymyksen jonkinlaista kartoitusta varten, ja puhe kääntyi iirin kieleen. Lopuksi nainen puhui muutaman sanan iiriä ja minä osasin vastata! Go raibh maith agat, mikä tarkoittaa kiitos. Kirjaimellisesti sillä on paljon pitempi merkitys, ja se myös lausutaan hyvin eri tavalla kuin kirjoitetaan.

Odotus.

Lentomatka sujui hyvin, ja näimme upean nousevan kuun horisontissa. Ylhäältä katsottuna maailma näyttää niin paljon mielenkiintoisemmalta, kuten esimerkiksi pimeässä hohtavat katulamppujen valaisemat tiet. Kello oli jo kaksi yöllä, kun saavumme vihdoin kahden kuukauden jälkeen Suomeen. Taivas oli oudon vaalea, koska tähän samaan aikaan yöllä Irlannissa on pimeää ja tähdet näkyvät hyvin. Ilma oli seisova ja lämmin, eikä Irlantilaista voimakasta tuulta tuntunut.

Rajaviiva.

Paras kuva kuusta mitä minun kamerallani saa.

Kun lähdimme Suomesta, lumet olivat vielä maassa, ja kun palasimme tänne, on kesä. Minua ei yhtään haittaa etten kokenut sitä kaikkea loskaa tänä keväänä.

Mikä mahtava kokemus tämä on ollut! Goodbye, heivain, slán!

Näyttely, skotlantilainen tarinankertoja

Lauantain merkintöjä

Nyt voin merkitä ansioluettelooni, että olen pitänyt näyttelyn Irlannissa. Näyttelyn avajaiset oli torstai-iltana, ja oli uskomatonta, kuinka paljon väkeä siihen suureen halliin mahtui. Ihmisiä oli vieri vieressä, eikä joissakin paikoissa päässyt liikkumaan eteenpäin. Paikassa oli erittän hyvät tarjoilut, ja siinä syödessä oli hyvä tilaisuus jutella ihmisten kanssa. Saimme matkapäiväkirjasta yllättävän positiivista palautetta, mikä oli vain hyvä asia.

Sisäänkäynti.

Hallissa oli esillä noin yhdeksänkymmenen opiskelijan töitä taide- animaatio- sekä huonekalupuolelta. Joukkoon mahtui yksi yhteisötaideprojektikin. Huonekalupuolen design-esineet olivat vaikuttavia. Puheita pidettiin, käsiä taputettiin, taidetta tarkasteltiin, ja ainakin minulla oli erittäin hauskaa! Emme kuitenkaan voineet jäädä kuin tunniksi, koska kahdeksalta alkoi tarinankertomistuokio, jonne olimme suunnitelleet menevämme, koska oli viimeinen päivä, milloin voisimme sen tehdä ennen Suomeen lähtöä.

Ensin...

...ja sitten.

Skotlantilainen tarinankertoja kertoo joka torstai erään pubin yläkerrassa noin puolentoista tunnin ajan kelttiläisiä vanhoja tarinoita. Ilta oli hauska, sillä mies osasi kertoa mukaansatempaavasti, ja hän loi tarinaa ympärilleen ääntä ja käsiään monipuolisesti käyttäen.

Vietän nyt viimeisiä päiviä Irlannissa. Sunnuntai menee varmasti pakatessa. Maanantaina minulla ja Sennillä on aikomus lähteä aamulla bussilla Dubliniin, missä vietämme päivän tutustuen paremmin pääkaupunkiin. Illalla lentomme lähtee kohti Suomea.

Kaikenlaiset paperihommat on jo tehty. Eilen yksi Irlannin opettajista suoritti tämän jakson arvioinnin, ja suomen opettajan kanssa allekirjoitimme ja täytimme loput pakolliset lappuset.

Aurinko paistaa ulkona, vaikka säätiedotuksessa luvattiin sadetta. Vielä lähteminen ei oikeastaan tunnu miltään. Ajattelen vain, että olisi sääli viettää kaunis päivä sisällä kirjoittaen blogia, varsinkin kun se päivä on yksi viimeisistä päivistä, jonka voin viettää Irlannissa. Siksi kannattaakin käydä pelaamassa jalkapalloa perheen nuorimman kanssa, luultavasti viimeistä kertaa.

Tie Spiddalin keskustasta majapaikkaan.

Sininen-oranssi ilmestyy jälleen

Suomalainen bongattu!

Tämä suomalainen oli Suomesta saapunut opettajamme, joka vei meidät tänään syömään. Kävimme myös toistamiseen Galwayn katedraalissa ja tällä kerralla meillä oli kamerat mukana. Veimme matkapäiväkirjan näyttelyhalliin, ja pääsimme siellä maalaamaan alustaa, jolle kirja asetetaan. Huomenna illalla seitsemästä alkaen on näyttelyn avajaiset.

Pitempää puhetta pitämättä voinkin siirtyä kuviin.

Kuusikymmentäluvulla rakennettu Galwayn katedraali.

Korkeaa.

Yksi suurista ruusuikkunoista.

Kupolissa enkeleitä.

Patsastelijat.

Lasimaalaukset jokaisessa ikkunassa.

Lopuksi vielä kuvia kahdesta akvarellimaalauksesta, jotka olen viime päivinä maalannut. Toiseen on mystisesti taas ilmestynyt sininen-oranssi -rinnastus, joka näyttää ilmestyvän varsin moniin minun töihini, mutta toisessa olen taas osannut kokeilla jotain uutta. Toisen maalauksen kädet toteutin negatiivimaalauksena, joka yllättäen onnistui. Kokeilin negatiivimaalausta ensimmäisen kerran muutama kuukausi sitten maalauksen kurssilla, mutta en jostain syystä ymmärtänyt ideaa, eikä silloinen maalaukseni onnistunut.

Sinioranssi. Luonnosmainen.

Käsiä. Kasvojen mittasuhteet voisivat olla
paremmin kohdillaan.

Kertomuksia kirkoista sekä ratsastamisesta

On se mukava tunne, kun on oikein nätti päivä, eikä ole heittänyt sitä hukkaan löhöämällä sisällä. Lauantaita olisi voinut kutsua melkeinpä hellepäiväksi, ja olikin mitä mainioin hetki lähteä ratsastamaan elämäni toista kertaa. Hevosen selässä ei juurikaan kameraa kanneta, joten ratsastusreissulta ei ole kuvia, mikä on sääli. Maisemat olivat huikaisevia! Ratsastin George-nimisellä connemaranponilla kiviaitojen reunustamien peltojen välissä. Maasto oli nousevaa, ja kun käännyimme takaisin päin, edessämme avautui näkymä Galwayn lahdelle ja vastarannan vuorille. Aurinko paistoi siniseltä taivaalta, lehmillä oli selvästi asiaa meille, ja minusta tuntui mahtavalta saada ratsastaa tällaisessa paikassa.

Huoneeni ainoasta (katto)ikkunasta näkyvä maisema tänään.

Jälkeenpäin huomasin, että omistan sellaisia lihaksia, jotka eivät näköjään kipeydy kuin ratsastaessa. Outo tunne.

Tallilta oli noin puolen tunnin kävelymatka takaisin majapaikkaan, ja sellaisessa säässähän kävelee ilomielin. Myöhemmin iltapäivällä lähdin Spiddalin rannalle viettämään aikaa Sennin ja toisen suomalaisen tytön kanssa. Rannalla vierähti parikin tuntia uidessa, aurinkoa ottaessa ja kärrynpyöriä tehdessä (minä vain katsoin). Merivesi on tällä hetkellä pinnasta lämpimän tuntuista, mutta syvemmällä se on vieläkin vähän jäätävää.

Sunnuntaina heräsimme samalla kokoonpanolla aamulla aikaisin ehtiäksemme kirkkoon, niin kuin kunnon pyhäkoulutytöt ainakin. Spiddalin kirkko on katolinen, niin kuin useimmat kirkot Irlannissa, ja meitä kiinnosti nähdä millainen on katolinen jumalanpalvelus. Messu olikin mielenkiintoinen, koska siellä puhuttiin ja laulettiin ainoastaan iirin kielellä, joten emme tajunneet sanaakaan.

Kirkoista puheen ollen: kävimme tänään Galway Cathedralissa, kaupungin suurimmassa kirkossa. Katedraali on aivan uskomattoman hieno paikka kaikkine holvikaarineen, mosaiikkeineen ja lasimaalauksineen. Varsinkin lasimaalaukset olivat näkemisen arvoisia sekä ne upeat moniväriset aurinkoläikät kirkon kivisillä seinillä ja lattialla. Suureksi harmiksi en tajunnut ottaa kameraa mukaan, joten tältä päivältä ei ole kuvia. Meidän täytyykin käydä kyseisessä kirkossa vielä uudestaan tällä viikolla, mikä ei olekaan yhtään huono asia. Toivottavasti silloinkin paistaa aurinko.

Kirkon sisällä esitetauluissa kerrottiin sen historiasta, ja hämmästyin lukiessani, että kirkko on rakennettu entisen vankilan tilalle. Hämmästyin vielä enemmän kun luin, että katedraali on vasta viisikymmentä vuotta vanha! Se on rakennettu 1965, eikä uskoisi, että kuusikymmentäluvulla on rakennettu jotain niin kaunista. Kirkko näyttää paljon vanhemmalta. Kateus iskee, kun ajattelee Hyvinkään kuusikymmentäluvulla rakennettua kirkkoa...

Olen piirtänyt viime päivinä monta luonnosta, joista en kaikista viitsi laittaa kuvaa tänne, mutta tässä pari.

Galwayn keskustassa ei ole oikeasti noin vinoja taloja.

Luonnoksia liikkuvista kaloista.

Meren pohjalla kalojen kanssa

Olemme päässeet auttelemaan näyttelyn valmisteluissa. Keskiviikkona sattui aikamoinen episodi, kun minut ja Senni lähetettiin ostamaan valkoista kangasta animaatiohepuille. Meille annettiin ohjeet ja lappunen, jossa selvästi esitettiin minne pitää mennä ja mitä tehdä. Kangaskauppa on arviolta muutaman kilometrin päässä koulusta, joten lähdimme sinne kävellen. Teimme tilauksen kankaasta, ja saimme mukaan takaisin kouluun vietäviä lappuja. Seuraavaksi huomasimmekin kävelevämme edestakaisin koulun ja kangaskaupan välillä muutamien väärinkäsityksien vuoksi, joilla ei ollut mitään tekemistä meidän kanssamme. Kaiken lisäksi etsiessämme vastaavaa opettajaa me ilmeisesti satuimme kulkemaan ristiin useamman kerran, mutta lopulta me kuitenkin saimme monta metriä kangasta vietäväksi näyttelytilaan ja tehtävän suoritettua loppuun. Luulisi, ettei kankaan ostamiseen kuluisi niin montaa tuntia ja ylimääräistä kävelykilometriä, mutta nyt ainakin olemme yhden kokemuksen viisaampia.

Näyttelyn kutsukortti molemmilta puolilta.

Viime päivinä olen piirtänyt kiitettävän määrän luonnoksia erilaisia töitä varten. Aiheita luonnoksiin on löytynyt paljon, koska olemme taas päässeet sivistämään itseämme käymällä muun muassa paikassa nimeltä National Aquarium Ireland.

En ole koskaan aikaisemmin käynyt tämänkaltaisessa akvaario-mikälie -paikassa, ja kokemus oli odotusten mukaisesti huikaiseva. Aquariumissa oli säikäytteleviä kotitekoisia aaltoja, paljon jättimäisiä kaloja ja pieniä kaloja monissa eri väreissä, meduusoja, meritähtiä sekä kaikenlaisia rapuja ja nilviäisiä. En osaa eritellä vain yhtä parasta asiaa reissussa, koska paikassa oli niin paljon kiinnostavaa näkemistä ja tekemistä. Ihastuin suurten kalojen altaaseen, joka ylettyi lattiasta kattoon asti. Kun seisoi aivan lasin vieressä, tuntui kuin olisi kävellyt meren pohjalla kalojen seassa. Saimme syöttää joitakin kaloja, ja karppialtaan melkein puolimetrisiä karppeja sai silittää. Olen myös erittäin ylpeä siitä, kun rohkenin pidellä käsissä melko suurta hummeria ja rapua.

Tässä kuvassa on hai, joka pahaenteisesti lipuu pohjamudissahiekassa...

Tässä on jotain, joka muistuttaa minua Disneystä.

Suurten kalojen suuri allas sekä Senni.

Koi ja karpit.

Minä ja hummeri!

Eilen ja varsinkin tänään on ollut aivan uskomattoman lämmin. Kesäinen ilma on tervetullutta, ja kävimme eilen uimassa Galwayssa. Atlantissa on varsin suolaista vettä! Vesi tuntui kylmemmältä kuin viimeksi pari päivää sitten, kun kävimme Spiddalissa uimassa illalla kymmenen aikaan.

Mutta ei hyvää ilman pahaa: yläkerran huoneissa on päivisin hiostavan kuuma, koska siellä ei ole juuri minkäänlaisia tuuletusaukkoja, ja aurinko paistaa koko päivän kattoikkunasta sisään. En olisi uskonut, että alakerran kylmästä lattiasta on vielä iloa jonakin päivänä.

Vaihto-opiskelujaksosta on enää vähän yli viikko jäljellä. En halua ajatella sitä kovin paljon, vaan ottaa jokaisesta hetkestä paljon irti. Kaksi kuukautta on sellainen aika, että näitä paikkoja ja ihmisiä tulee varmasti ikävä.

Melko valmiin näköistä

Näytön arviointi Irlannin opettajan osalta on vihdoin tehty. Pääsimme tänään myös tutustumaan ensimmäistä kertaa näyttelypaikkaan, korkeaan halliin, jossa oli jo melko valmiin näköiset ripustusseinät pystyssä. Työtä silti vielä riittää. Erinäisistä syistä emme tänään voineet jäädä auttamaan näyttelyn pystyttämisessä, emmekä myöskään muistaneet jättää matkapäiväkirjaamme näyttelypaikalle, mutta nämä asiat varmasti hoituvat vielä tämän viikon kuluessa.

Entinen(?) liikuntasali.

Tämän päivän tuotoksia: ihmisiä luonnoskirjassa.

Kuvasimme muutama päivä sitten matkapäiväkirjan aukeamat. Tässä olkaa hyvät.

Olemme saaneet positiivista palautetta matkapäiväkirjasta. Se tuntuu tietysti aina mukavalta, mutta erityisesti silloin, kun on nähnyt enemmän vaivaa, ja tietää oppineensa paljon uutta.

Vesilätäköiden hyötykäyttö

Pakko käydä -listaan voi kuitata taas yhden kohteen. Tämän kertainen kohde sattui olemaan Irlannin toiseksi suosituin nähtävyys: Cliffs of Moher. Parhaimmillaan yli 200 metriä korkeat pystysuorat rantakalliot näkyvät hämärästi Spiddaliin asti, mutta paras oli silti mennä paikan päälle pelottelemaan itseään. Sää suosi meitä; aurinko paistoi lämpimästi eikä koko päivänä satanut pisaraakaan! Ihmisiä oli riittävästi ja Cliffs of Moherin turistitoimisto näytti modernisoidulta hobitinkololta. Muutamien metrien päästä jyrkänteeltä oli hyvä pysähtyä syömään välipalaksi omenaa.

Nyt ei varmasti eksy.

Uskomattoman korkeat aallot, uskomattoman korkeat kalliot.

1800-luvulla rakennettu torni, joka jo
silloin oli tarkoitettu turisteille
näköalojen ihailemiseen.

Lisää suomalaisia bongattu! Ihmisvilinästä erotimme kerran suomenkielistä puhetta vanhan miehen kertoessa varmastikin erittäin mukaansatempaavaa tarinaa metrosta ja tunnelista. 

Bussimatka Galwaysta Cliffs of Moherille oli koko päivän kestävä reissu, jolla pysähdyttiin ihailemaan maisemia, käymään vanhoissa linnoissa sekä halutessaan luolissa. Tuulisten kukkuloiden rinteillä oli hienoa maalata alapuolella avautuvan laakson näkymiä. (Akvarellien vesikuppina sai toimia kivenkoloissa olevat vesilätäköt.) Uusia maisemia näkyi joka puolella ja turistin pää kääntyi kuin havukkapöllöllä.

Siinä sitä olkikattoa.

Valkoinen teltta on luolien sisäänkäynti. Emme käyneet
luolissa, vaan maalasimme maisemia muiden ollessa kallion
sisässä.

Lehemä.

Dunguaire Castle.

Takaisin lähtöpaikkaan, Galwayhin, päästyämme kävimme kyytiä odotellessa McDonald'sissa syömässä ja pidimme samalla lähtiäiset kahdelle muulle samassa majapaikassa yöpyneelle suomalaiselle tytölle, jotka olivat lähdössä takaisin Suomeen. Nyt Spiddalissa majoittuu vain minä ja Senni, tosin mekään emme pitkään ole keskenämme, koska varmasti muutaman päivän sisällä tyhjä huone täyttyy taas kahdesta uudesta suomalaisesta tytöstä.

Tulevana maanantaina on ohjelmassa yksi opettajan tapaaminen sekä näyttelyn pystytystä Galwayn keskustassa. Meille kerrottiin, että he ottaisivat mielellään matkapäiväkirjan mukaan näyttelyyn. (Tuuletuksia!)